Ai mikä on? No uusi tarinani tietty, ihana story, Metsän salaisuus, ei kun lukemaan siitä!

http://metsa7.vuodatus.net

Mitä minä hölmö tämän tarinan kuvittelin tuova? Yleisöä, lukijoita? Oma vikanne, te, jotka ette kommentoineet, sillä minä en jaksa! Se on loppu!

Lue tämä ennen kuin lopetat:
Tarinassa olisi pitänyt käydä niin, että Juliet saisi Amuletin takasin ja Alicia häipyisi, Juliet ottaisi Starin omakseen, ja hän ja Luke eläisivät yhteisen elämänsä onnellisena loppuun asti!

Pian alkaa uusi tarinani, laitan sitten linkin.

                                     Anteeksi.

Siis (tiedän, että luulette minua tämän perusteella hulluksi) mutta minulle tuli ihmefiiliksiä tässä lueskellessa Harry Potter ja Kuoleman varjelukset kirjan loppuosaa. Älkää sitten sanoko hulluksi tai sadistiksi tai ilkimykseksi tms. Tuli fiilis, että jonkun tässä tarinassa pitäisi kuolla. Se voi vaan johtua kirjan lopun aiheuttamasta reaktiosta tai sellasesta, mutta siksi kysynkin teidän mielipidettänne. Kuka, miksi, ja pitäisikö ollenkaan...?
(Tai sitten tämä johtuu siitä, että kuuntelen Celine Dionia, ''My heart will go on''....)

Nauttikaa, ja Tetelle suurkiitos edellisen osan kommenteista!

Juliet oli sumussa, sankassa ja se sumu oli painostavaa ja sankkaa. Hän ei saattanut kuulla tai tuntea mitään. Silti hän näki, jokin lähestyi häntä, se ojensi kättään hänen kaulaansa kohti, napatakseen riipuksen... riipuksen, jossa roikkui amuletti. ’’Ei!’’ Juliet kiljahti, ja heräsi. Onneksi se oli ollut vain unta, se oli ollut niin kylmä ja siinä oli tuntunut pahuus. Se oli painajainen, jota ei koskaan eläessään halunnut kokea. Mutta missä Juliet oikein oli? ’’Vihdoinkin heräsit’’ joku sanoi. Nopeasti Juliet avasi silmänsä kunnolla ja näki Alician edessään. ’’Päästä minut pois! En luovu muistoistani!’’ huusi Juliet. ’’Anna kivi heti minulle!’’ Alicia tivasi. ’’Miksi edes yrität enää? Tiedät, etteivät temppusi tehoa minuun, sillä minut pelastetaan aina’’ Juliet totesi kylmän rauhallisesti. ’’Voi, ei aina. Tällä kertaa sinä saat pelastaa jonkun’’ Alicia hymyili pilkallisesti. ’’Ja mitähän mahdat tarkoittaa?’’ Juliet kysyi. ”Katso” sanoi Alicia. Juliet vilkaisi peiliin, johon Alicia oli tuijotellut. Siellä oli joku ihminen ja kissa juoksemassa kohti outoa puuta. Kuvastimessa se puu hehkui, vaan ei metsässä, sen Juliet tiesi. Se ihminen oli suunnilleen hänen ikäisensä poika, ja kissa, se kimalsi kuin helmi, ja oli musta kuin yö. ’’Luke ja Star!’’ Juliet kirkaisi. ’’Niin. Näetkö tuon puun?’’ Alicia kysyi ja Juliet nyökkäsi. ’’Se on noiduttu. Pian tulet näkemään, mitä se voi tehdä’’ Alicia hymähti ja lähti kävelemään ovelle, Julietin seuratessa perässä.

He olivat pian puun luona, mutta paikalla ei näkynyt ketään. Samassa puun takaa ilmestyi jotain. Star, tuo pieni kissa. Se lähti juoksemaan Julietia kohti, mutta matka oli ilmeisesti liian pitkä. Juuri, kun se oli ohittamassa noiduttua puuta, jokin huitaisi sitä kohti salamannopeasti, ja se katosi. Vihdoin Juliet älysi katsoa ylös; siellä, toisessa oksassa riippui Star, heiveröisesti, ja toisessa Luke. Hän roikkui kuin yhden hiuksen varassa, mutta onneksi kahdella kädellä. ’’No, muuttuiko mielesi?’’ Alicia nauroi. ’’Laske heidät alas, nyt!’’ Juliet tivasi, mutta Alicia vain hymyili. Samassa joku puhui: ’’Voi, emäntä, laskekaa minut alas!’’ naukui Star. ’’Star, minä en voi, sillä...’’ Juliet aloitti, mutta hänen silmänsä rävähtivät auki ja suunsa aukeni hämmästyksestä, kun hän tajusi menneensä halpaan, kuin pahainen lapsi. Starin emäntä ei ollutkaan hän, vaan joku aivan muu. ’’Yllätyitkö?’’ Alicia totesi kiusallaan. ’’Sinä siis olet sen omistaja. Onnittelut’’ Juliet kuiskasi järkyttyneenä, mutta kuitenkin vihaisesti ja kylmästi. ’’Etkö arvannut? Tiesin, että vain joku kaltaisesi sinisilmä voisi mennä halpaan. Minun oma Pearl-kultani auttoi paljon. Se on loistava näyttelijä, sekä oiva keräämään tietoja. Sinusta, kivestä, ja tietysti omasta rakkaasta Lukestasi’’ hymyili Alicia.

Hänen hymynsä oli pilkallinen ja ilkeä, mutta siinä oli jotain aitoakin.Rehellistä pahuutta ja kostonhimoa. ’’Sinä rakastat häntä, mutta sinun on tehtävä valinta, joten ala päättää jo!’’. Juliet katsoi ensin Lukea, ja hänen sydämessään sykähti. Tuntui kuin siellä jossain olisi pyyhkäissyt tulinen aalto läpi kylmän hiekkaerämaan.  Sitten hän tarkasteli kiveä. Se oli lämmin ja kaunis, ja se painautui hänen kättään kohti helottaen kirkkaasti, mutta se ei herättänyt tunteita. Yksi meni ylitse toisen. ’’Sinulla on vielä yksi vaihtoehto’’ Alicia totesi. Juliet värähti ja katsoi tätä kummeksuen. ’’Tule minun kanssani, auta minua hallitsemaan maailmoja. Voisit unohtaa taakkasi, muuttaisivat vain vähän asioita...’’ Alicia aloitti, muttei päässyt pitemmälle. ’’Minä en enää usko sinun satujasi! Lopeta, sillä minä en usko!’’ Juliet kirkui ja hänen äänensä olisi varmasti voinut lävistää betoniseinän. ’’Laske Luke alas päästä meidät, niin voin...’’. Juliet totesi, aloittaen lauseensa.  Alicia hymyili voitonriemuisesti. Samassa kuului toinen ääni yläilmoista. ’’Juliet älä luovuta, vaan pidä kivi! Minä selviän!’’. Se oli Luke. ’’Hiljaa!’’ Alicia rääkäisi. Hän puristi kätensä nyrkkiin, ja liekki leimahti oksan tyvessä. Se poltti Lukea ja Juliet ei voinut kuin seistä. Hän ei kuitenkaan yllättynyt, sillä oli jo tottunut Alician voimiin. ’’Päästä meidät lähtemään niin annan kiven’’ Juliet sanoi. Häntä heikotti ja kuvotti. Niin julma kuin Alicia olikin, oli vaikea uskoa, että hän saattoi hymyillä. Juliet ojensi kiven hänelle tärisevin käsin. Sitten hän lähti Luken kanssa pois.

Siinä teille, ja toivon massoittain kommentteja.

Tässä tämä nyt sitten on. Anteeksi, kun en eilen päässyt laittamaan.

Juliet heräsi yöllä synkkään painajaiseen. Hän oli siinä, niin kuin myös Luke ja Alicia… häntä pelotti. Huone oli pimeä, eikä Stariakaan näkynyt missään. Niinpä hän nousi ja pukeutui, kun ei kuitenkaan enää saisi unta. Sängylle istuttuaan kaikki äänet tuntuivat katoavan hänen päästään. Ne peittyivät jonkin suuremman alle. Se ei kuitenkaan ollut oikea ääni, vaan pikemminkin tunne. Tunne siitä, että lähellä oli joku.

''Näyttäydy, minä tunnen sinut!'' Juliet huusi. Onneksi hänen vanhempansa olivat hyväunisia. Näkyviin astui Alicia Parker, kuin seinän läpi. ''Hei. Olet siis hereillä'' hän totesi ilkeästi. ''Varmasti. Minä tiedän, mitä haluat mutta sitä et saa!'' Juliet kivahti, mutta hänet valtasi levoton tunne, joka muuttui kaipuun kautta väsymykseksi ja lamaksi. ''Minä en aio luovuttaa…''Juliet yritti, mutta hän ei kaikelta taakalta saattanut edes suutaan avata. ''Lopeta! Lopeta heti, mitä sitten teetkin…'' Juliet itki. ''En jaksa sinua, minä en enää jaksa!''. ''Niinkö? Haluatko aloittaa alusta, unohtaa minut?'' Alicia uteli lempeästi, hypnoottisella äänellään. Mutta nyt kukaan ei ollut pelastamassa Julietia. Olisiko tämä loppu?

Alicia painoi kätensä Julietin päälaelle ja otti muistot, toiveet unelmat… Se taika tuntui imevän kaiken hapen huoneesta, mutta Juliet ei tehnyt mitään. Hän ei pystynyt. Pian kaikki oli katoamassa, ja kyse oli enää hetkistä. Silloin sisään ryntäsi pelastava enkeli. Luke…ja Star. ''Lopeta, lopeta heti!'' Luke huusi hengästyneenä. Hän oli suunnilleen pyörtymispisteessä, muttei välittänyt. ''Luke...'' Juliet kuiskasi, muttei voinut jatkaa lausettaan. Häntä ahdisti, sydän tykitti, päässä jyskytti. Niin hirveä kipu.

Alicia kääntyi Lukea kohti ja hymyili. ''Typerys. Sinun pitäisi jo oppia pysymään poissa tieltäni.'' hän totesi ivallisesti ja napsautti sormiaan. Hänet ja Julietin ympäröi tumma savupilvi joka haihtui hetkeä myöhemmin. Ja he olivat poissa. ''Mikset siirtänyt meitä, katti?'' Luke raivosi Starille. ''No enhän minä nyt mahdottomuuksiin pysty'' kissa totesi. ''Sitä paitsi tiedän missä he ovat''. ''No? Missä?'' Luke tivasi. ''Metsän keskellä. Alicialla on siellä, miten sen nyt sanoisi... piilopaikka'' kissa kertoi. ''Seuraa minua, näytän sinulle tien''. Ja he lähtivät, mutta Lukea kalvoi epävarmuus.

Laittakaakin sitten väh. 2 kommenttia!