Tässä osa nro. 1:

Juliet seisoi kadunkulmassa ja odotti. Hän oli sanonut äidilleen olevansa jo tarpeeksi iso tyttö tapaamaan kirjeenvaihtokaverinsa yksin, ja että täytyisi hänen joskus itsenäistyäkkin. Onneksi äiti oli suostunut. Niinpä Juliet odotti, odotti vain, kunnes kello näytii olevan noin 20.47. Pian hän lähtisi, jos kaveria ei rupeaisi kuulumaan. Samassa hän kuuli kulman takaa ääniä ja näki outoa hohdetta. Aluksi hän luuli sen tulevan esimerkiksi kännykän hohtavasta näytöstä, mutta se voimistui, kunnes esiin astui outo hahmo. Se hohti kauttaaltaan ja oli kuitenkin ihmisen muotoinen. Se alkoi puhumaan: ''Hei Juliet'', se sanoi. ''Kuka sinä olet?'' Juliet kysyi heikosti. ''Ja kuinka voit tietää nimeni?''. ''Juliet, etkö sinä tunnista minua? Olen tietysti kirjeenvaihtokaverisi'' outo hahmo vastasi. 'Et voi olla'' Juliet väitti. ''Sinä et ole ihminen''. ''Väittikö joku minun olevan?'' totesi hahmo. ''Halusin vain nähdä sen kiven, jonka kerroit löytäneesi siltä kalliolta kolme päivää sitten.''. ''Se kun vaan ei nyt sovi.'' Juliet vastasi. ''Äiti sanoi, että se voi olla arvokas. En saa näyttää sitä vieraille.'' hän astui muutaman varovaisen askeleen taakseppäin, ja kun otus ei seurannut, hän lähti hurjaan juoksuun. ''Älä mene! Minun on pakko nähdä se! Se voi olla sinulle vaarallinen!'' hahmo huusi hänen peräänsä. Juliet ei kuitenkaan kuunnellut sanaakaan. Hän halusi selvittää, mikä kivessä, yhdessä kivessä voisi olla niin vaarallista?
Seuraavana päivänä hän vei kiven kouluun, ja näytti sitä parhaalle kaverilleen (myös ns. tukiopettajalleen, luokan nörtille) tuon tyypin nimi oli Luke. (Turha syyttää ihan kauheasta nimestä, tiedän). ''Vau! Tosi hieno kivi, en ole nähnyt tälläista ikinä!'' Luke totesi, vaikka hiukan huolestuneella äänenpohjalla. ''Siis, tätä ei löytynyt mistään biologian, geologian tai muistakaan kirjoista! Ainoa, mistä sitä vielä vois ettiä, on historian kirja. Vaikka on kyllä aika epätodennäköistä, että joskus 1600-luvulla olisi tunnettu nykyäänkin tuntematonta kiveä!'' hän jatkoi. ''Pakko se on nyt jostain löytyä!'' Juliet kiljahti ja kaivoi repustaan historiankirjoja kasapäin. ''Jos avuntarjous on vielä voimassa, laitetaan nää puoliksi!'' hän totesi päättäväisesti ja tyrkkäsi Lukelle puolet kirjoistaan, aloittaen tutkimisen. Noin neljäsosa heidän hyppytunnistaan oli kulunut, kun Luke löysi jotain. ''Katso!'' hän huudathti ja paukautti kirjan Julietin syliin. ''Keskiajalla vähän tunnettu, safiirin ja timantin yhdistymä, safira, oli noihin aikoihin maailman arvokkain korukivi, ja ainoan löytyneen kappaleen omisti melko varmasti eräs aatelistolainen rouva, joka  myöhemmin poltettiin noitana. Kiviaines ei kuitenkaan tuhopoltossa sulanut, vaan jäi elämään tavallisena jollekkin nykyään tuntemattomalle paikalle.'' Juliet luki ääneen. (Tuo kaikki on keksittyä tietoa, hyvät ihmiset!) Kirjassa oli myös arvioitu kuva siitä, miltä voisi näyttää safiirin ja timantin yhdistymä, safira. Se oli aivan niin kuin Julietin kaulassa roikkuva, valkoisena säihkyvä kivi. ''Mahtavaa, sä löysit sen!'' Juliet totesi ja pamautti kirjan kiinni. Yht' äkkiä kello soi, ja oli aika rientää tunnille. Päivät, monet päivät kuluivat. Pian alkoivat oudot ajat, ja kului viikko, jolloin Luke ei enää tullut kouluun. Opettajalle oli ilmoitettu sairaudesta, mutta Julietilla oli epäilys. Eräänä päivänä hän oli kaverinsa Emilian kanssa kotonaan, kun hänen päätään alkoi särkeä. Kipu koveni ja koveni, kunnes jokin kuva hänen ajatuksissaan alkoi hahmottua. Se oli lähellä olevan metsikön takana oleva ikivanha linna. Päässään hän matkasi linnan kellarikerroksiin, kunnes ei enää pitemmälle päässyt. Samassa hän huomasi nurkassa oudon hahmon. Se oli ihminen, joku juuri hänen ikäisensä, mutta varmasti poika. Hän tunnisti tutut kasvot, kun yht' äkkiä sisään astui hohtava, ihmismuotoinen hahmo. Ja sen jälkeen vain pimeys.

Nauttikee, ja kommentoikaakin! (Pliis)