Nauttikaa tästä etrapitkästä osasta. Kun kirjoitin sen Wordilla, se oli yli yhden A4 sivun kokoinen. : )

Juliet seisoi hetken paikallaan, täysin jäykkänä, ennen kuin sai takaisin näkökykynsä ja ennen kuin pystyi taas liikkumaan. Seuraavassa kymmenessä sekunnissa hän oli hyvästellyt ystävänsä ja laittanut aivonsa taas toimintakuntoon. Hän yhdisti näkemänsä asiat yhtenäisiksi. Se tuttu ihminen oli ollut Luke, ja se hahmo… Jossain hän oli sen nähnyt ennenkin. ’’Tietysti!’’ Juliet huudahti. ’’Siellä kujalla!’’.  Ja sitten… Pimeys. Miksi kaikki oli vain pimennyt? Oliko Lukelle sattunut jotain? No, mitä sitten olikin sattunut, Juliet päätti, että hänen olisi aika korjata asiat kuntoon.
Matka vanhaan linnaan kesti varmaan jo toista tuntia, ja iltakin alkoi jo hämärtyä. Silti Julietin matkanteko jatkui tahdonvoimalla. Kun hän saapui kukkulalle, jonka päällä rauniot sijaitsivat, hän oli umpiväsynyt. Pääsy sisään oli kielletty, mutta se ei Julietia haitannut. Sisällä hän sulki silmänsä ja antoi muistinsa johdattaa hänet kellarikammioihin. Kun hänellä oli edessään se sama, tummanruskea tammipuinen ovi, hän ensi kertaa huomasi, että oli toiminut täysin älyvapaasti. Hän oli odottanut, että totta kai hän vain hakisi Luken ja lähtisi tämän kanssa pois. Hän ei ollut ajatellut ollenkaan, siis ollenkaan, että hän saattaisi kohdata vaikeuksia, esimerkiksi sen oudon hahmon. Hän kuitenkin astui sisään. Hän silmäili huonetta hetken, ja kun hänen silmänsä tottuivat hämärään, hän näki nurkassa pienen kasan, kuin ihmishahmon. Se oli Luke, joka ei kuitenkaan liikkunut. Juliet juoksi huoneen poikki. ’’Luke!’’ hän huusi. Huone oli suuri ja hänen askeleensa kaikuivat huoneen seinistä kumeina ja pian hän oli perillä. ’’Luke, onko sinulle sattunut jotain!?’’ Juliet kysyi. Ei vastausta. ’’Luke, kuuletko sinä?’’ jatkoi Juliet. Luke ei edes liikahtanut, ei silmiään räpäyttänyt. Hän oli kuin kivettynyt. Samassa ovi narahti ja Juliet kääntyi nopeasti kohti ovea. Sisään astui henkilö, jota hän kaikkein vähiten odotti. (Tai kenties, jota hän toiseksi tai kolmanneksi vähiten odotti.) Hänen tätinsä. ’’Hei Juliet’’ hän sanoi. ’’Mitä.. Siis…Oletko sinä… ’’ Juliet änkytti. Hän oli aivan lamaantunut. ’’ No, itse asiassa en. Siis en ole tätisi. Tämä on vain satunnainen muoto, ei minun oikeani.’’ täti totesi tyynesti. ’’Kuka sinä sitten olet!?’’ Juliet kiljui. ’’Ja miksi vainoat minua näin?’’. ’’En minä sinua vainoa. Olisit vain antanut kiven minulle, niin mitään ei olisi tapahtunut. Ja sitten…’’ sanoi ”täti”. ’’No, täällä minua voi sanoa Alicia Parkeriksi. Muualla minut tunnetaan monilla eri nimillä. Minusta voi sanoa esimerkiksi vaikka sen, että minä osaan muuttaa muotoani. Voin omaksua satunnaisen muodon tai valita sen. Kätevää, jos on tottunut matkaamaan maailmojen välillä.’’ Alicia kertoi. ’’Maailmojen välillä? Ja siis se Alicia Parkerko? Kuuluisa bisnesnainen, kuvankaunis miljonääri?’’ Juliet höpötti stressaantuneena. ’’Niin. Se Alicia Parker.’’ totesi Alicia ja muutti muotoaan. Pian Julietin edessä seisoi kuin satukirjasta karannut prinsessa, mutta kuitenkin ihminen. Alicia Parker. (Ja kyllä, sitä on pakko toistaa) ’’Ja minä tiedän sinusta paljon. Sinun täytyy myöntää itsellesi totuus.’’ Alicia lausui. Vasta nyt Juliet huomasi, kuinka lumoava ääni tulla olennolla oli. Niin kuin musiikkia, pehmeää, nukuttavaa sellaista. Mutta pitäisi pysyä hereillä, ei saisi nukahtaa. ’’Eikö niin? Sinä haluat päästä kivestä eroon, ja minä haluan parantaa maailmaa, ja se onnistuu vain kiven avulla. Anna se minulle, niin voit olla taas tavallinen. Minähän haluan sinulle vain hyvää…’’ Alicia jatkoi, mutta hänen lauseensa loppui kesken, sillä ensi kertaa tuona aikana puheeseen puuttui joku muu. Luke. ’’Se ei ole totta.’’ hän sanoi. ’’Se sanoi, että kiven avulla voi hallita maailmoja. Ei se sinulle hyvää halua.’’. Vasta silloin Juliet havahtui hereille. ’’Luke, voi luoja! Minä jo luulin että sinä olit kuollut!’’ Juliet huudahti ja juoksi halaamaan Lukea. ’’Hei, älä nyt! Mun sisuskalut rutistuvat kasaan!’’ Luke huokaisi ja Juliet päästi irti. Samassa jokin iski täysillä päin Lukea ja tämä henkäisi kivusta. Se oli ollut kuin luoti. Se oli ollut luoti, joka oli ollut niin voimakas, että se olisi voinut työntää Lukea monta senttimetriä taaksepäin, ellei hän olisi ollut seinää vasten. ’’ Opitkos pitämään suusi kiinni!?’’ Alicia kirkui. Luoti oli osunut Lukea suoraan sydämeen.’’ Lopeta!’’ Juliet huusi. Mutta Alicialla ei ollut asetta, ei mitään…Miten hän oli tehnyt tuon? Seuraavassa hetkessä asia selvisikin. Alicia oli valmis seuraavaan iskuun. Juliet tarkkaili miten hän muovasi luodin käsissään, hän loi sen, ja kuinka sitten lähetti se kohti kohdetta miljoonien kilometrien tuntinopeudella, varmasti. Onneksi se ei osunut. ’’Lopeta! mitä sinä haluat!?’’ Juliet huusi. ’’Anna heti se kivi tänne!’’ Alicia vastasi. ’’No ei käy!’’ Juliet totesi tiukasti. ’’Et osaa edes käyttää sitä!’’ kirkui Alicia. ’’Ai, enkö?’’ Juliet sanoi salaperäisesti. Hän otti kiven käsiinsä ja piirsi sillä ilmaan kuvitellun suojakilven.  Se toimi, he olivat suojassa. ’’Kohta lähdetään.’’ Juliet totesi Lukelle ja painoi amulettia kohtaan, josta luoti oli mennyt. Se alkoi hohtaa ja pian koko pieni alue reiän kohdalta hohti ja kuumotti. Se oli nopeasti ohi. Haava oli parantunut. He olivat valmiit lähtöön ja juoksivat nopeasti huoneen poikki. Alicia ei ehtinyt tehdä mitään, mutta huusi vielä Julietin perään. ’’Minä aion saada sen kiven, usko pois, kyllä minä vielä saan sen!’’ hän kiljui. Pian Juliet ja Luke olivat ulkona ja saivat hengähtää. He jäivät hetkeksi istumaan linnan lähellä olevaan metsään ja miettivät tapahtunutta.

Kommentoijille jo valmiiksi kiitos.