Nauttikaa nyt. Ja muistakaa kommentoida!

Metsässä alkoi jo ilta hämärtyä, ja Luke ehdotti, että he nukkuisivat yön yli metsässä, tai vaikka läheisellä niityllä koivun alla. Julietille niitty sopi, metsässä voisi olla karhuja ja susia.
Niinpä. Koivupuun alla oli mukavan tasainen ja pehmeä ruoho, joka soveltui täydellisesti nukkumiseen. He asettuivat mukavasti ja olivat hetken hiljaa molemmat. Samassa Luke nousi seisomaan ja Juliet kysyi: ''Onko jokin hätänä?'' hän uteli. "E-ei" Luke kierteli. ''Mä vaan…''. Julietkin nousi. ''Kyllä sä voit mulle kertoa. Ollaanhan me kuitenkin kavereita.'' hän sanoi. ''Niin kai. Mutta eikö me muka olla enemmän?'' Luke kysyi. ''Ystäviä? Totta kai.'' Juliet myönsi. Samassa voimakas tuuli työnsi häntä askeleen eteenpäin, kohti Lukea. Koivupuun pitkällä roikkuvat lehdet ympäröivät heidät maagisesti, ja Lukekin otti askeleen eteen. Ja yritti suudella Julietia. Se olisi ollut romanttista, mutta Juliet esti sen. ''Mitä sä yritit!?'' hän kiljahti. ''Mut mä vaan...'' henkäisi Luke. ''Voi luoja, mä olen tuntenut sut koko ikäni, mutta tuota mä en loisi arvannut. Mä en tunne sua kohtaan mitään erityistä, mä haluan vaan olla sun ystäväsi.'' Juliet jatkoi kiivaasti. ''Mä luulin että säkin…Mutta miksi sä sitten tulit!?'' Luke huusi. ''Jos ei vaan kiinnosta, niin ei olisi ollut mikään pakko!''. ''No ihmekös rupesikin jo kaduttamaan!'' kiljui Juliet. Sitten molemmat menivät makuulle, selät toisiinsa päin. Ja pian he nukahtivat, toinen tuskaisiin, toinen huolestuneisiin uniin. Kun he aamulla lähtivät kotiin, kumpikaan ei puhunut mitään. Kotona olisi selitettävä vanhemmille, miksi he olivat molemmat olleet ulkona koko yön. Mutta voisiko kumpikaan sanoa vain: ''Me taisteltiin koko ilta pahaa taikuutta vastaan.''? Ei, ei voinut. Molemmat keksivät omat selityksensä ja jatkoivat elämäänsä aivan normaalisti. Luke niin kuin kuka tahansa joka oli tullut jätetyksi, Juliet jättäjän tuntein. Vaan, eräänä päivänä sattui jotain erikoista. Juliet sattui välitunnilla vilkaisemaan Lukea koti, ja tietysti tämä oli aina yksin, pidettiinhän häntä luokan nörttinä, pahimmasta päästä. Ja Luke itki. Julietin sisällä heräsi jokin, jokin tunne. Mutta hän ei halunnut tuntea mitään Lukea kohtaan, sillä se olisi liian vaarallista. Silti tunteitaan ei voi piilottaa, sanotaan. Aina hän huomasi tiedottomasti vilkuilevansa olkansa yli tunnilla, mitä Luke teki ja ajattelevansa häntä usein. Liian usein. Eräänä päivänä hän kuitenkin sai tarpeekseen salailusta ja meni Luken luo ja ilmoitti, että hänellä olisi tälle jotain kerrottavanaan. Ja hän kertoi totuuden. Koulunpihan koivupuun alla, heidän halatessaan.

Kommentoitteko, jos pyydän oikein kauniisti? (Ja itken ja raivoan tällä puolen ruutua)